Luonnon keskellä, täysin omassa rauhassa lämpimän kesäyön syleilyssä. Aurinko laskee, hämärä nostaa päätään ja heinäsirkkojen siritys ympäröi meidät.
Aamulla ilma on raikas ja linnunlauluun herätessäni sekä keho että mieli tuntuvat virkeältä. Pitkästä aikaa. Kevät vei voimia pakettiauton rakentamisen kanssa, mutta jokainen pitkäksi venynyt ilta oli vaivan arvoinen – palkinto on nyt tässä.
Nousen ylös, keitän vettä ja laitan kahvin pressokeittimeen odottamaan. Kävelen metsälammen rantaan. Istun alas ja teen läsnäolomeditaation, kolme minuuttia riittää tähän aamuun hyvin. (Ohjeen meditaatioon löydät tekstin lopusta.)
Talvella 2020 näin Pinterestissä ja Instagramissa ensimmäisiä vanlife-kuvia. Mietin, että wow, tuolla tavoin itsekin haluaisin reissata. Lapsena olen matkustanut vanhempien kanssa autolla Norjaan ja ympäri Suomea, ja yövyimme aina teltassa. Kesällä 2020 menimme mieheni Teemun kanssa autolla pohjois-Norjaan telttailemaan Senjan saarelle. Yövyimme Ersfjordin rannalla. Aamulla katselin, kun kaksi kaverusta oleili omassa, itserakennetussa ja yksinkertaisessa pakettiautossa. Siitä lopullinen kipinä sai alkunsa. Jos muutkin pystyvät rakentamaan, kyllä mekin!
Puolen vuoden etsinnän ja muutaman kuukauden pohjatöiden teon jälkeen pääsimme rakentamaan jotain näkyvää. Vaikka pohjaratkaisu muuttui pariin otteeseen, oli alusta asti selvää, että sisustus on luonnonläheinen – paljon vaaleaa puuta ja valkoista. Puun luonnollisten syiden haluttiin myös jäävän näkyviin, joten seinäpinnoille laitettiin ombre-tekniikalla valkoinen vaha. Petivaatteiksi halusimme hyvin aikaa kestäviä, laadukkaita materiaaleja. Materiaalit pyrittiin valitsemaan myös sen perusteella, että ne ovat kevyitä, jottei auton paino kasva liikaa. Molemmat pidämme minimalistisesta sisustuksesta, eikä autoon haluttu turhan paljon tavaraa.
Parolan Rottinki on tuttu jo lapsuudenkodista. Kotona oli mukava koko perheen suosikki: Papasan-tuoli. Se sai osumaa yläasteikäisenä kotibileissä, kun joku hyppäsi tuoliin. Papasan saatiin kuitenkin korjattua ja se olikin vanhempieni luona pitkään, kunnes muutama vuosi sitten se myytiin eteenpäin.
Omassa kodissani on Aulis-riippukeinu. Lapset pyrkivät siihen istumaan jo ennen kuin kattoon saatiin kiinnitys. Kun riippukeinu vihdoin saatiin kattoon kiinni, rakastuin siihen entistäkin enemmän. Jään usein ihailemaan sen kauniita muotoja ja linjoja. Sanomattakin lienee selvää, että riippukeinu on nyt lasten suosikki-istumapaikka.
Ja tähän loppuun vielä lupaamani meditaatio-ohje,
Kolmen minuutin meditaatio:
Istu tuolilla tai lattialla. Aseta kädet reisille kämmenet taivasta kohti.
Ojenna selkä suoraksi, rentouta hartiat, leuka ja kasvot.
Hengitä syvään sisään niin, että vatsa ja rintakehä nousevat.
Uloshengityksellä sulje silmät.
Kiinnitä huomio kehon tuntemukseen; miltä tuntuvat jalat, lonkka, selkä, hartiat? Saatko rentoutettua kasvot?
Hengittele muutaman kerran syvään ja pysy kehon tuntemusten kanssa. Mikäli tunnet kireyttä tai epämukavuutta, älä jää siihen kiinni. Huomioi asia ja siirry eteenpäin. Liikaa miettimättä, lainkaan tuomitsematta, kaikki on tässä ja nyt.
Pysy tässä tuntemuksessa niin kauan kuin haluat (voit myös laittaa puhelimeen ajastimen soimaan mikäli aikaa ei ole loputtomiin).
Tuo vielä huomio hengitykseen: miltä tuntuu sisäänhengitys nenänpäässä tai kurkussa?
Pysähdy tähän tuntemukseen niin pitkäksi aikaa kuin haluat.
Kun olet valmis, avaa silmät – olet läsnä. Nouse rauhallisesti.
Vieraileva bloggaaja on Kirsi Roos, lapsuutensa puisessa soutuveneessä ja metsässä viettänyt, nykyiseltään seikkailua ja luontoa rakastava liikunta-alan ammattilainen. Tällä hetkellä hän tekee yritysten hyvinvointivalmennuksia Liikkuva Suomi -yrityksessä. Perheeseen kuuluu kaksi kouluikäistä lasta, mies ja koira. Instagramissa Kirsiä voi seurata vanlifefinland- ja jumppatati-tileillä